Mies muutti taloon,

Tauski herkun äärellä

Diiva alkoi tuntea olonsa kotoisaksi uudessa paikassa, joten pystyin hankkimaan hänelle toverin. Kaveri tulisi olemaan leikattu uros. Leikkaus tehtäisiin pari viikkoa ennen kodin vaihtoa, joten kanit viettäisivät ensimmäiset päivänsä eri häkeissä ja ulkoilisivat eri aikoihin. Hieman  reiun viikon eristyksissä olon jälkeen kanit saisivat tutustua toisiinsa valvotusti turvallisessa ympäristössä.

Olin hankkinut poikakanille pienemmän häkin tarvikkeineen. Enää puuttui vain asukas. Olin sopinut kasvattajan kanssa hakevani kanin lauantaina 2.11.2013. Kun hakupäivä koitti, nostin häkin auton takapenkille ja lähdin ajelemaan kohti Vöyriä ja siellä olevaa Skogsbackens-kanilaa. Ajoin Jyväskylään, josta suuntasin Vaasaan. Ohitin Tuurin kyläkaupan. Liikenneympyrän muut käyttäjät kääntyivät sinne, mutta minä jatkoin visusti eteenpäin.

Ensimmäinen kevätulkoilu

Saavuin Vöyriin juuri oikeaan aikaan, mutta paikkakunta oli olettamaani laajempi. Oli metsää, peltoa, hiekkateitä ja turkiseläinten kasvatusta. Ajoin huomaamatta tienhaaran ohi, josta olisi pitänyt kääntyä ja eksyin. Onneksi vastaan käveli lenkkeilijä, joka neuvoi selkeällä ruotsin kielellä minut oikeaan paikkaan. Liki tunnin sovittua aikaa myöhemmin pääsin perille ja näin  tulevan kanini. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä - yksipuolista tosin vielä tuossa vaiheessa. Pitkä ja pimeä kotimatka alkoi. Välillä höpöttelin pojalle ja kerroin tulevasta kodista ja siellä odottavasta tyttökaverista. Kani oli koko matkan hyvin sterssaantunut.

Yöllä olimme perillä ja vasta silloin kani suostui juomaan ja tyhjensi kerralla miltei koko juomapullon sisällön. Diiva innostui tulokkaasta oitis, eikä olisi malttanut millään viettää yötä omassa häkissään. Hän jyrsi kaltereita ja ravasi häkkiä kerroksesta toiseen. Poika sen sijaan pysyi visusti omassa piilossaan. Seuraavana päivänä poika pääsi jaloittelemaan ja olikin innolla haistelemassa paikkoja. Hän antoi jopa silittää itseään. Nopeille liikkeille ja oudoille äänille poika oli arka. Poika löysi lempi paikkansa rappusten alta turvasta. Siellä löhöten hän vietti suurimman osan ulkoiluajastaan.

Diiva oli tulokkaasta villinä. Hän pomppi pojan häkin edustalla ja välillä päälläkin. Haisteli uutta tulokasta kaltereiden takaa ja yritti päästä pojan häkkiin. Vähitellen poikakaninkin mielenkiinto heräsi tyttökania kohtaan. Ja yöt olivat yhtä tuskaa, kun molemmat halusivat päästä toistensa luo. Onneksi karenssiaika olisi pian ohi. Yritin pohtia kuumeisesti pojalle sopivaa nimeä. Kanilassa hän oli Taube, mutta jotain muuta olisi keksittävä. Luonteeltaan niin herttaiselle pojalle.

Kummikoira ihmetelee kania

Sitten koitti päivä, jolloin aloimme harjoiotella yhdessä oloa. Päätin keittiön olevan sopivan neutraali tutustumisympäristö ja kannoin molemmat sinne. Kyllä siinä ensin haisteltiin ja sitten olikin täysi rähinä päällä. Karvat vain pöllysivät. Sama tapahtui joka ikinen päivä. He eivät tulleet juttuun yhtään ja luulin jo joutuvani toisesta luopumaan. Yhtenä viikonloppuna kummikoirani tuli luoksemme kylään. Bostoninterrierinä hän on vilkas tapaus. Ajattelin mielessäni, mitä siitä seuraisi, mutta otin tietenkin ilolla koiran vastaan.

Hän muutti koko elämämme! Kanit olivat peloissaan tästä tomerasta ja touhukkaasta tulijata, joten he hakivat turvaa toisistaan. Yhtä äkkiä kanit eivät enää tapelleet, vaan kyhjöttivät vieri vieressä toinen välillä toista nuollen. Ilman kummikoiraani tähän tilanteeseen olisi mennyt aikaa huomattavasti kauemmin. Tuon viikonlopun jälkeen kanini ovat olleet erottamattomat. Keksin myös viimein poikakanilleni nimen, Tauski. Yleensä lempeä luonne, mutta osaa tarpeen mukaan puolustautua ja kertoa, mikä on hyvä ja mikä ei.

Toverukset ulkoaitauksessa

Tauski on selvästi alistuvampi kani, mutta nykyään antaa välillä Diivan kuulla kunniansa. Tauski on mammanpoika, joka nauttii rapsutuksista ja banaanista. Tauski on myös se, joka sietää kummikoiraani paremmin. Hän haistelee koiraa ja koira tuo kanille lelujaan ja ihmettelee, kun ei toinen ryhdy leikkiin kanssaan. Diivan lähellä koira ei uskalla mennä, koska hän näykkäsee aina, kun koira sattuu liian liki.

Tällä tavoin meidän yhteiselomme käynnistyi - hitaasti ja epävarmasti. 

Karvaisin terveisin

Hanska

Samettinen unelma lähikuvassa,

 Tauski ja Diiva

Ajattelin kirjoittaa tekstin maittavista riistaruoista, mutta tässä metelissä ei moiseen kykene keskittymään. Naaraskanini luulee olevansa raskaana. Hän ravaa häkin ja olohuoneen väliä yrittäen saada vilttiä sohvalta raahattua häkkiin, ja välillä juoksee häkkiin kaivamaan pesäkuoppaa tuleville poikasille. Tauski katselee touhua yhtä ihmeissään kuin minäkin. Diivasta sainkin ajatuksen kertoa tarinan siitä, miten puput luokseni saapuivat.

Kuten aiemmin olen kertonut, asuin opiskeluaikani maaseudun rauhassa. Pidin tuosta ajasta kovasti, mutta välillä päivät tuntuivat yksinäisiltä. Lemmikkivalinnassani päädyin kaniin ja päätin ottaa kerralla kasi, jotta heistä olisi seuraa toisileen sillä välin, kun käyn koulussa. Etsin tietoa kanista lemmikkinä, eri roduista ja kasvattajista. Olin yhteydessä pariin kasvattajaan ja sain heiltä hyödyllisiä vinkkejä. Hankin Zooplus.fi-verkkokaupasta puurunkoisen kaksikerroksisen häkin sekä kaikki välttämättömät tarvikkeet. Mustista&Mirristä ostin ruoan sekä ulkoilutusvaljaat. Heinän sain sedältäni. Kaksi viikkoa ennen ensimmäisen kanin saapumista kaikki oli valmista.

Diivan ensimmäinen ilta

Huomasin Apula-lemmikkipalstan sivuilla ilmoituksen myytävästä naaraskanista. Otin yhteyttä ilmoittajiin ja kerroin heille tilanteestani. Sovimme kaupoista saman tien. Maanantaina 16.9.2013 matkasin Helsinkiin ja hain sieltä valloittavan kanineidon. Kanille etsittiin pikaisesti uutta kotia, koska perheessä oli kissoja, joista yksi piti kania paistinaan. Koti oli kanille jo kolmas ja hän oli täynnä taistelujälkiä. Ei varmastikaan helpoin kokemus ensimmäiseksi kaniksi, mutta haasteet eivät minua pelottaneet.

Perhe kutsi kania Kukaksi. Kotimatkalla kerroin Kukalle, että enää hän ei joutuisi omistajaa vaihtamaan, oli edessä mitä hyvänsä. Koko kolmituntisen matkan rupattelin pelokkaalle matkaseuralleni tulevasta kodista sekä kaverista, jonka tulisi saamaan. Pääsimme illansuussa kotiin ja kani hyppäsi heti kaksikerroksiseen asumukseensa, jonka olin sijoittanut eteisen porrastasanteen alle. Saimme mukaan tutun kakkalaatikon, joten vaihdoin sen ostamani tilalle ja annoin iltapalaksi tuttua kuivaruokaa sekä omenapuun oksia ja täytin vesipullon sekä heinäastian. Ensimmäinen yhteinen yö oli aluillaan.

Diiva ensimmäisen kerran ulkona

Yö sujui melko mukavasti. Aamuyöstä tyttö alkoi viskelemään kakkalaatikkoa, joten avasin häkin oven. Hän ei uskaltanut kuitenkaan tulla ulos ensimmäisenä päivänä. Sitten hän keräsi rohkeutensa ja lähti tutustumaan alakertaan. Olohuoneen matosta tuli oitis tytön lempi paikka löhöilyyn. Aina, kun ovi olohuoneeseen avautui, kani oli siellä sillä sekunnilla. Päivisin kani sai liikkua vapaasti eteisessä ja keittiössä, muissa huoneissa valvotusti. Yönsä kani vietti häkissään. Aamuisin kävin avaamassa häkin oven ja menin takaisin yläketraan, jossa itse nukuin. Yhtenä aamuna portikosta alkoi kuulua kiipeämisen ääniä. Eipä mennyt kauaakaan, kun  kanin profiili ilmestyi oviaukkoon. Yläkerta ei ollut kaneja varten, mutta menköön tällä kertaa ja niinä parina muunakin kertana.

Kani osottautui uteliaaksi, tarmokkaaksi ja jääräpäiseksi. Hän näytti selvästi, milloin silitykset oli sallittuja ja milloin häneen ei saanut koskea. Alussa näykkimistä ja uhittelevaa käytöstä oli runsaasti. Ainakin edellisessä kodissaan hän joutui puolustamaan itseään, joten käytös juonsi varmasti juurensa sieltä. Minun piti oikeasti voittaa kanin luottamus ja sen rakentaminen ei tapahtuisi hetkessä. Minulla oli aikaa reilu kuukausi siihen, että talouteen muuttaisi uroskani. Jos homma ei alkaisi toimia, toisen kanin ostoa pitäisi lykätä tai perua kokonaan. 

Diiva kuusen alla jouluna 2016

Kanineidissä oli luonnetta yllin kyllin. Häntä kutsuttiin Kukaksi, mutta se ei ollut mielestäni sopiva nimi. Hän ei myöskään noteerannut Kukka nimeään millään tavalla. Kului muutama päivä, kun ristin hänet Diivaksi. Siinä oli nimi, joka puki kantajaansa täydellisesti. Vielä tänäkin päivänä nimi on kuvaava. Mitä luottamuksen saamiseen tulee, se kesti pari  vuotta. Tauski sai täyden hyväksynnän paljon nopeammin. Nyt olemme hyvää pataa, paitsi silloin, kun pitäisi kynnet huoltaa tai alapää pestä.

Seuraavassa postauksessa kerron poikakanini kotiutumisesta ja näiden kahden kanin ensi kohtaamisista. Kaikki ei sujunut lähellekään niin, kuin toivoin...

Pörröisin terveisin

Hanska

Pihapiirin jälkiä,

Pakkanen paukkui ja pelkkä ajatuskin ulos menosta hirvitti. Olin saapunut  Etelä-Savon maaseudulle viettämään neljän päivän minilomaa. Melkoseksi takan edessä kyhjöttämiseksi reissu lopulta meni. Yhtenä päivänä vedin huopatöppöset jalkaan ja lähdin urhoollisesti selvittämään, mitkä metsäneläimet uhmaavat hyytävää keliä ja liikkuvat talon lähettyvillä. Eläinten liikkeitä oli helppo seurata, koska maassa oli kevyt pakkaslumipeite, eikä tuuli osunut pihapiiriin. Oli jälleen aika toimia salapoliisina lumijäljestyksen merkeissä.

Pirtin vieressä seisoo vanha kuusi, jonka suojissa linnuilla on ruokinta-automaatti sekä talipalloja. Jatkuvan ruoan saannin ansiosta pihapiirissä käy useita pikkulintuja, eniten tiaisia. Linnut viettävät aikaansa myös pihan pensaissa, joten suuntasin askelluksen mustamarja-aronian luo. Sen juurella on käynyt melkoinen kuhina. Pikkulintujen jalan- sekä siivenjälkiä oli joka puolella. On paikalla käynyt jokin aika sitten jäniskin pyörähtämässä. Muidenkin kuusen lähettyvillä olevien pensaiden juurelta löytyi samanlaisia jälkiä.

Pikkulintujen lumijälkiä

Metsäjänis oli loikkinut ympäri pihaa jokin aika sitten. Näköjään se käy lintulaudan alla vierailulla yön hämärissä. Vaikka jälkiä ei erota, papanat kertovat omaa tarinaa. Mukavaahan se on, jos mahdollisimman moni eläin lintujen ruokinnasta hyötyy. Jäniksen lumijälki on helppo tunnistaa, koska takakäpälät (7-10 cm) ovat huomattavasti etukäpäliä (5-7 cm) pidemmät. Takimmaisena jälkikuviossa ovat etukäpälien painaumat ja niiden etupuolella takakäpälien painaumat vierekkäin. Jäniksen papanat ovat ruskeita, kuivia ja pyöreitä.

Jänön merkkejä lumella

Lintujen ruokintapaikalla käy toki myös oravia. Tänä talvena niitä on ollut neljä ja ne tulevat hyvin huonosti toimeen keskenään. Tuntuu, että ne ajavat enemmän toisiaan takaa kuin syövät. Jokainen orava saapuu kuuseen eri suunnasta. Seurasin jälkiä, jotka vievät lehtikuusimetsän läpi tiheään metsään. Sinne jäljet loppuivat. Välillä orava liikkuu puita pitkin, mutta enimmäkseen se pomppii maassa piilotellen pähkinöitä kotipolulleen. Oravan etujalat ovat nelivarpaiset ja takajalat viisivarpaiset. Lumeen painautuu pitkät varpaat, joissa on selvästi erottuvat kynnenjäljet. Takajalat (6 cm) osuvat maahan rinnakkain etujalkojen (alle 4 cm) eteen.

Oravan jälkiä

Pihapiiristä löytyi vielä kolmet jäljet, jotka kuuluvat pienille jyrsijöille. Talvella useimmat pikkujyrsijät elävät lumen alla suojassa petoeläimiltä sekä kylmyydeltä. Noustessaan lumen pinnalle niiden jäljet lähtevät pienestä lumireijästä ja päättyvät yleensä pieneen lumireikään. Niin myös tällä kertaa. Hiirien ja myyrien lumijäljet ovat tyypillisimpiä löydöksiä hangella, joten vertasin jälkiä niihin. Kummallaki on etujaloissa neljä kynnellistä varvasta ja takajaloissa viisi. 

Nämä jälkikuviot uskon olevan metsähiiren. Se oli juossut pihatien poikki kääntynyt ja juossut takaisin koloon. Piiskahännästä on jäänyt kuvio vain kinospenkalle. Yleensä hiiri piirtää hännällään kuvion lumeen, niin siksi olen lajin määrittelystä hieman epävarma. Metsähiiren jäljet näyttävät pieniltä oravanjäljiltä.

Metsähiiren jälkikuvioita

Seuraavat jälje ovat kummallisen pyöreitä. Itse en noista selkoa ottaisi, ellen olisi nähnyt niiden tekijää. Myyrä vilahti ohitseni. Jäljet ovat lehtikompostin päällä, joka on esimerkiksi peltomyyrälle hyvin normaali talvehtimisympäristö. Myyrillä on sen verran lyhyt häntä, että siitä ei jälkeä lumelle jää.

Peltomyyrän tepastelua

Mutta kuka on jättänyt lumeen nämä hyppyjäljet?

Jälkiterveisin 

Hanska